Oppimista vai tiedonsiirtoa? osa 2/3

Saksan opinnot Helsingin yliopistossa on käytännössä suunniteltu opiskelijoille jotka asuvat kotona, kykenevät elämään opintotuilla, tietävät tulevaisuudessa haluavansa joko opettajiksi, tutkijoiksi tai kääntäjiksi ja ovat ottaneet tavoitteekseen juuri tavoiteajassa valmistumisen. Nopeamman tai hitaamman opiskeluajan ystäville on rakkaalla opettajakunnallamme tarjota useita haisevia yllätyksiä. Pakollisen läsnäolon vaativat kurssit lähtevät puhtaasti siitä ajatuksesta, että luokkaympäristö on kaikille automaattisesti paras oppimisympäristö. Tätä perustellaan meillä lähes aina sillä, että ”kielten opetus nyt vaan vaatii lähikontaktin”.

Tähän väitteeseen voi vastata ainakin seuraavilla kritiikeillä:

 

1) Tuntiopetuksessa toteutus palvelee visuaalisia ja auditiivisia oppijoita kinestikkojen ja muiden oppijatyyppien kustannuksella

2) Tuntien kesto on ylhäältä päin saneltu, eikä sillä ole mitään tekemistä opiskelijoiden keskittymisen tai optimaalisen työskentelyn kannalta

3) Pakollinen läsnäolo ei tarkoita pakollista läsnäoloa, vaan pakollista paikallaoloa

4) Koska pakollisista opinnoista suurin osa sisältää vaatimuksen pakollisesta läsnäolosta tunneilla, tarkoittaa se sitä, että yliopisto antaa opiskelu ja valmistumismahdollisuuden ainoastaan oppilaille, jotka: asuvat kotona, tulevat toimeen opintotuella, ovat perheettömiä ja valmiita tulemaan tunneilla sairaana tai väsyneenä

5) Yliopiston lehtorien maine huonoina opettajina ei ole tuulesta temmattua, seikka joka voi vaikuttaa jopa haitallisesti oppilaiden oppimisprosessiin ja motivaatioon

6) Kurssirakenne ei anna mahdollisuutta opintojen joustavaan suunnitteluun ja suorittamiseen

7) Annettu tieto ei ole opittua tietoa. 

Erityisesti kohta seitsemän on mielestäni tärkeä. Kysymys on ennen muuta siitä, onko yliopiston tehtävä pinnallinen tiedon siirtämien luennoitsijoilta oppilaille ja työajan valvonta, vai oppimisen ja itsensä kehittämisen työkalujen jakaminen, joiden käyttämisestä opiskelijoilla on itsellään vastuu? Onko yliopiston tehtävä opettaa rajoja vai antaa materiaalia uneksimiseen? Ennen kaikkea kysymys on siitä, onko yliopistolehtoreiden tehtävä valmistaa tutkijaklooneja ilman omaa persoonallisuutta vai tukea yksilöllistä kehitystä, joka voi johtaa hyvinkin epä-akateemisiin lopputulemiin.

Minua yllättää yhä uudestaan erityisesti vanhempien lehtoreiden ja professoreiden suorannainen vihamielisyys uusia opiskelumuotoja ja yksilöllistä opintojen suunnittelua kohtaan. Ymmärrän toki, että heille vanhat käytännöt ovat ne, joiden kanssa he itse joutuivat tulemaan toimeen ja jotka he parhaiten tuntevat. Kuitenkin vanhoissa menetelmissä pitäytyminen, vain periaatteen vuoksi on lehtoreilta vastuutonta ja suorastaan vaarallista. He eivät itsepäisyydellään vaaranna ainoastaan yksittäisten opiskelijoiden urapolun, vaan myös romuttavat oman aineensa olemassaolon perusteita. Miksi kenenkään pitäisi opiskella ainetta, josta ei ole mitään käytännön hyötyä tai jonka opetus ei kannusta opiskelijoita ajattelemaan omalaatuisesti ja ottamaan vakaa ote omasta elämästään? 

Pakollisen läsnäolon kurssit sitovat saksan aineryhmässä opiskelijat vuosiksi pulpettiin. Tänä aikana monen sivuaineen suorittaminen on heille mahdotonta aikatauluristiriitojen vuoksi ja esimerkiksi puolipäiväharjoittelu yrityksissä tai kouluissa on silkka mahdottomuus. Toisin sanottuna kurssien suorittaminen rampauttaa kehittymisen tulevana ammattilaisena ja antaa usein tilalle hätäisesti kasattua kielioppiosaamista, josta ei arkipäiväisessä kommunikaatiossa lainkaan hyötyä. Kurssit on kasattu epämääräisen tärkeiden asioiden listan mukaan ja määrärahojen sekä opintouudistusten ravistuksessa niitä on karsittu ja puristettu kasaan niin, että vuosien ajan keskimääräinen saksanopiskelija käyttää viikosta monta tuntia yrittäen perehtyä omituisiin tietokokonaisuuksiin, josta hänelle tuskin on edes tulevien tutkimushaasteiden kannalta hyötyä.