Opiskelijajärjestö – konsensuksen airut individualismin kustannuksella

Lueskelin tässä eräänä iltana muun muassa virtuaalitodellisuuden tutkimuksesta tunnetun Jaron Lanierin ajatuksia internetkollektivismin ongelmista. En voinut olla yhtymättä miehen ajatuksiin monelta osin, sillä olen jo pitkään tuuminut nykyaikaisen, tiedon vapaaseen liikkuvuuteen ainakin teoriassa pohjautuvan internetidealismin varjopuolia. Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että Web 2.0 on lyhyessä ajassa muuttunut keskinkertaisuuden rämeeksi, jossa hyvät ja ainutlaatuiset ideat tai tuotokset vain harvoin saavat ansaitsemaansa huomiota. Ajatus siitä, että ihmiset pystyisivät kaikissa konteksteissa parempaan tai luovempaan ajatteluun kollektiivisesti, on jo historiansa aikana aiheuttanut lukuisia katastrofeja. Päinvastoin vanha sanonta ”joukossa tyhmyys tiiviistyy” ei luultavasti usein ole kaukana totuudesta. Ongelmia aiheuttaa erityisesti ihmisen perimään ja ajatusrakenteisiin juurtunut tribalismi, joukkomentaliteetti jossa yksilöt jaetaan ”meihin” ja ”heihin”, ja oman ryhmän oikeaoppisuutta ylläpidetään kirjoittamattomalla, mutta silti todellisella sääntöjen ja mielipiteiden kokoelmalla, jota vastaan hyökkäävä joko alistetaan tai karkotetaan yhteisöstä.

 

Opiskelijajärjestöjen toimintaan tämä ongelma vaikuttaa oleellisesti. Ainejärjestö on usein kokoelma aktiivisia opiskelijoita, joilla voi olla paljonkin tarjottavaa ympäristölleen. Ainejärjestöt rakentuvat tavallisesti virallisen hallituksen toiminnan ympärille, ja ne ovat periaatteessa organisaatioita, joissa hierarkia esiintyy vain paperilla. Käytäntö tekee järjestön sisäisestä toimimisesta usein kitkattomampaa ja joustavampaa, periaatteessa tehden tapahtumien järjestämisestä tai kokousten suunnittelusta helpompaa ja hauskempaa. On kuitenkin virhe ajatella, että näissä ryhmissä ei olisi sisäisiä valtarakenteita, jotka pahimmillaan tukahduttavat uudet ajatukset ennen kuin ne edes ehditään esittää. Sen sijaan juuri näiden rakenteiden epämääräisyys tekee niiden vastustamisesta mahdotonta.

Opiskelijajärjestö koostuu useimmiten vanhojen ja uusien opiskelijoiden muodostamasta joukkiosta, jonka yhteiset tavoitteet on kirjoitettu yhdistyksen sääntöihin. Kuka tahansa jäsen voi yleensä periaatteessa hakeutua hallitukseen mukaan, tai osallistua muuten päätöksentekoon ja toimintaan. Ehkä jopa kehittää omia ajatuksiaan toiminnasta, joille voi hakea järjestön tukea. Uusille hallitukseen tuleville opiskelijoille käy kuitenkin pian selväksi, että muutamien avainhenkilöiden – usein vanhempia opiskelijoita – mielissään järjestölle asettamat raamit ovat ne todelliset rajat, joissa uusia ajatuksia on mahdollista kokeilla. Valtaa eivät käytä tittelit, vaan persoonat ja erityisesti aktiivisimpien toimijoiden mielipiteillä on enemmän painoarvoa kuin esimerkiksi uusien jäsenten ajatuksilla. Itse ajatusten laadulla ei tässä yhtälössä ole niinkään väliä. 

Toinen näkymätön valtarakenne on yleinen kollektiivi. Koska opiskelijajärjestö on vapaaehtoisuuteen pohjautuva toiminnan muoto, on toiminta ainakin suurilta osin järjestettävä niin, että kaikilla on mukavaa. Ajatus siitä, että kaikkien kannattaa osallistua tapahtumien suunnitteluun, on kuitenkin pitkässä juoksussa murskaava persoonallisuudelle, luovuudelle ja uusille ideoille. Vaikka kollektiivi periaatteessa onkin hieno ympäristö testata ideoita, on lopputulos yleensä vesitetty versio alkuperäisestä ideasta, eikä kukaan joudu ottamaan sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta minkäänlaista vastuuta. ”Komitean suunnittelema” on vain harvoin positiivinen ilmaus. 

Ajatus kuten ”olisi siistiä jos tapahtuma X olisi toteutettu…” kohtaa ensimmäiseksi luultavasti myönnyttelyä. Pian seuraa kuitenkin yhdeltä tai usealta ryhmän jäseneltä tuleva epäily ”reunaehto Y tekee sen mahdottomaksi” tai vaihtoehtoisesti ”kuulostaa todella vaikealta toteuttaa”. Näiden keskusteluiden tarkoituksena ei siis ole vahvistaa tai parantaa ajatusta, saatikka keksiä tapa saada se onnistumaan, vaan yrittää keksiä se reunaehto, jonka takia vanhan mallin tai toimintamuodon toistaminen on parempi ehdotus. Jos kuitenkin onnistuu saamaan ajatuksen myytyä kriitikoille, voi olla lähes varma, että tukea projektiin on avainhenkilöiltä odotettavissa vain, jos kaikki innovointi on tehty jo valmiiksi. 

Opiskelijajärjestön tulee uudistua säännöllisesti ja ainoastaan uusien jäsenien aktiivinen mukaan ottaminen mahdollistaa kehittymisen. Hierarkiat ja vastuiden antaminen yksittäisille henkilöille ovat myös oleellinen osa mielenkiintoisten ja persoonallisten projektien onnistumisessa. Vain harvoin elämässä on tilaisuuksia, joissa on mahdollista työskennellä samassa elämäntilanteessa olevien ja vain hyvin lievästi lobotomoitujen tovereiden kanssa yhtä dynaamisessa ympäristössä. Voisimme saada vielä paljon nykyistä enemmänkin aikaiseksi, jos vain vaivautuisimme katselemaan ympärillemme kriittisesti.  Vastuu on kuitenkin myös yksittäisillä jäsenillä. Pitäkää kiinni omista persoonistanne!