Oppimista vai tiedonsiirtoa? Osa 1/3

Kuten kaikki saksaa tai kieliä yleensä yliopistolla opiskelevat tietävät, ovat läsnäolopakolliset kurssit hyvin tavallinen ja usein ainoa eteen tuleva opiskelumuoto. Hyvin tavallisesti ne venyvät myös kestoiltaan usein useamman periodin muotoisiksi eepoksiksi, todellisiksi akateemisiksi nälkävuosiksi. Germaanisen filologian aineopintoihin kuuluva kielioppikokonaisuus on kokonaiskestoltaan vuoden mittainen, neljän viikkotunnin (joista kaksi pakollisia) pitkä ja mutkainen polku. Kyseinen kurssiravi on paikoin sellaista huopaamista, että jopa palautejärjestelmiä pyörittelevät professorit myöntävät sen raskauden. Olen keskustellut tästä kahdeksan opintopisteen cha-cha-chasta kurssin opettajan kanssa ja ymmärrän hyvin aiheen tärkeyden sekä opetuksen ongelmallisuuden. Systeemi, jossa ajatus oppimisesta perustuu opiskelijoiden tasapäistämiseen ja ylhäältä saneltuihin standardeihin, saa minut kuitenkin jo ajatuksenakin voimaan pahoin. 

Suomalainen koulujärjestelmä, joka useimpien kriitikkojen mielestäkin on aina välillä onnistunut tekemään joitain asioita oikein, lähtee siitä ajatuksesta, että saman epämääräisen kahdentoista kuukauden sisään syntyneet lapset ovat enemmän tai vähemmän samalla tasolla, ja kehittyvät samaa vauhtia. Vaikka jo kliseeksi muodostunut erilaisen oppijan kuva on ehtinyt tähän mennessä varmasti konservatiivisimmankin kovan onnen opettajan tietoisuuteen, vähintään Opettaja-lehden artikkeleiden kautta, ei siitä kuitenkaan ole arkipäiväisessä opetuksessa juuri iloa. Rahan ja tilan realiteetit ovat jo vuosisatojen ajan vihkineet luokkahuoneympäristön siksi pyhätöksi, jossa valtaosa päivän oppimisesta tulisi tapahtua. 

Luokka, niin sosiaalisena kuin fyysisenäkin ympäristönä, voi olla parhaimmillaan monellakin tavalla opettava ja kehittävä ympäristö. Jos oppilas kuitenkin saa ympäristöstään liikaa virikkeitä (”Matilla on adhd”), ryhmä ei toimi niin kuin sen kuuluisi (”saat välitunnilla turpaan, nörtti”), opettaja ei kykene opettamaan ainetta jostain syystä (”teidän Sakari on vähän hitaampi lapsi”) tai jokin muu seikka sabotoi aiotun nuoren mielen laajentumisen, ajautuu tämä nuori mieli helposti koulussa sivuraiteelle. Pahinta tilanteessa ei luultavasti kuitenkaan ole tiedon hukkuminen matkalla, vaan tilanteen vaikutus nuoren minäkuvaan. Todellinen ja suurissa mittakaavoissa katastrofaalinen ongelma on kuitenkin tasapäistämisen synnyttämä toinen ongelma: suurimmalle osalle ihmisistä ei koskaan löydä omaa lahjakkuuttaan tai intohimoaan, jos se ei satu osumaan hyvin kapealle taitojen spektrille, jota ennen muuta akateeminen maailma pitää arvossa. Pitkässä juoksussa meillä ei ole tähän yksinkertaisesti varaa. 

”Tämä kaikki on toki hienoa, mutta miten tämä vaikuttaa minun elämääni?”, kysyy ensimmäinen kyynikko. Olen vakuuttunut siitä, että pahin yksittäinen saksan opinnot rampauttava tekijä on luokkahuoneisiin jämähtänyt opetus. Tulen seuraavissa kahdessa kirjoituksessa ensin erittelemään ongelmaa yliopistotasolla ja sen vaikutuksia opiskelijoiden tulevaisuuteen sekä myöhemmin antamaan ehdotuksia siitä, miten opetus olisi tulevaisuudessa mahdollista järjestää opiskelijoiden ainutlaatuiset kyvyt huomioiden ja niitä tukien.