Näpit irti opintotuesta! 20.3.2013

Opintotuen puolesta - Typeryyttä vastaan

En ole varsinaisesti sitä tyyppiä joka juoksee mielenosoituksissa. Minusta ne ovat mielipiteen ilmauksina toki huomattavasti tehokkaampia kuin esimerkiksi tämänkaltaisten blogitekstien kirjoittelu, saati sitten sosiaalisessa mediassa itkeminen, mutta en pidä suurista väkijoukoista. Suurina joukkoina ihmiset ovat helposti johdateltavissa ja alistuvat helposti määkimään demagogisia yksinkertaisuuksia agitaattorin toimesta. 

Tänä keskiviikkona kuitenkin liityin elämäni ensimmäiseen mielenosoitukseen tuhansien muiden opiskelijoiden rinnalla. Aleksanterin torilta alkanut kylttikulkue jatkui Eduskuntatalon eteen, jossa joukko eri puolueiden edustajia kertoi kannoistaan niin sanotun opintotukiuudistuksen suhteen. Kaiken kaikkiaan pidin poliitikkojen esiintymistä lähinnä häpeällisenä.

Erityisen huono esitys saatiin Kokoomuksen ja Perussuomalaisten edustajilta, joiden kiertely ja tilanteen käyttäminen puolueensa nokitteluun tuntui suorastaan halvalta. En yleisestikään pidä edellä mainituista puolueista, mutta yleensä heidän retoriikassaan on sentään jonkinlaista tilannesidonnaisuutta. Perussuomalaisten tavoite tuntuu heidän edustajansa puheiden perusteella olevan hallituksen kaataminen ennen vaaleja millä hinnalla tahansa. En edelleenkään ymmärrä, miksi kukaan äänestää kyseistä umpimielisten sosiopaattien kerääntymää.

Mielenosoitus sujui kuitenkin alusta loppuun rauhallisesti ja pian puolueiden tyhjältä tuntuvien lupausten jälkeen tuhannet opiskelijat hälvenivät Helsingin aurinkoiseen iltapäivään. Olen kuullut arvioita noin 5 000 osallistujasta, mutta määrä vaikutti ainakin kulkueen aikana huomattavasti suuremmalta. Kokemuksena meidän pieni kävelyretkemme oli hyvin raitistava. Taidan osallistua mielenosoituksiin jatkossa aktiivisemmin.

Miksi opintuki on säilytettävä nykyisenkaltaisena ja miksi se tarvitsee parannuksia?

Aina välillä tiukkoina taloudellisina aikoina virkamiehet ja päättäjät alkavat etsimään ihmelääkkeitä ongelmiin. Opiskelijat ovat hyvin usein ryhmä, jolle paitsi ladotaan kohtuuttomia odotuksia, myös lyödään pahiten erillaisin leikkauksin ja kiristyksin. Ajatus työurien pidentämisestä opintoja nopeuttamalla on pohjimmiltaan hyvä. Ei ole kenenkään etu, jos opinnot venyvät loputtomasti. Tämä ei kuitenkaan tapahdu köyhdyttämällä kokonainen kansanosa ja pakottamalla heidät työskentelemään täysipäiväisesti opintojen ohessa. Erityisesti Helsingissä pelkkä asumisen hinta pakottaa jo nyt opiskelijat erilaisiin osa-aikatöihin, jotka pahimmillaan vaikeuttavat opiskelun aikautauluja. Valmistumista pienikin työskentely jarruttaa merkittävästi, sillä jopa huonon työn edut tuntuvat luksukselta opiskelijaelämän rinnalla. Tämä tosiasia vaikuttaa olevan todella monelta päättäjältä kateissa - täysipäiväisesti pystyy opiskelemaan pelkän opintotuen varassa vain, jos on valmis asumaan pahvilaatikossa ja kuolemaan nälkään niin tehdessään. Muuhun pelkät tuet eivät riitä.

Tällä hetkellä paine työurien pidentämiseen kohdistuu opiskelijoihin, sillä ryhmä on ääniä kalastaville poliitikoille huomattavasti lempeämpi kuin suuret ikäluokat. Eläkeiän nostaminen edes muutamalla vuodella on itkevien massojen edessä poliittinen umpikuja. Opiskelijat ovat heille paljon helpompi uhri; Lauma nuoria, jotka on mahdollista käsitellä suurena kasvottomana ryhmänä, sen sijaan että mietittäisiin päätösten käytännön seurauksia usein kurjuudessa eläville nuorille ihmisille. 

Yksinkertaistettuna juttu on näin: Jos minut pakotetaan tukien leikkauksien takia työskentelemään täyspäiväisesti opintojen ohessa, valmistumiseni tulee lykkääntymään vuosilla. Jos sen sijaan jatkuvien rahahuolien sijaan saisin keskittyä touhuamaan opinnoissani, ja päättäjät yliopistolla ja valtion huipulla sitoutuisivat auttamaan ja tukemaan prosessia - esimerkiksi tutkintorakenteita selkeyttämällä ja kesäkursseja järjestämällä - pystyn mahdollisesti valmistumaan tavoiteajassa tai sitä ennen. Ajatus siitä, että minun vähien rahojeni vieminen tai entistä suurempi velkaantumiseni helpottaisi opiskeluani on täysin absurdi. 

Oikeistolainen ajatus ihmisten kannustamisesta tuntuu muuten hyvin paljon samalta kuin nälkäkuolemalla kiristäminen, mutta on varmasti semanttisesti täysin eri asia.

Toivon, että mielenosoituksella näytimme puoleiden edustajille ainakin opiskelijoiden olevan tosissaan asiansa kanssa. Kyseessä on merkittävä tulevaisuuden äänestäjäryhmä, joka maksaa työllään eläkkeet jo lähitulevaisuudessa. Voin ainakin omasta puolestani sanoa, että jos huomisen kehysriihen päätökset syöksevät minut entistä suurempaan kurjuuteen, tulen varmasti muistamaan ketkä asiasta vastasivat vielä vuosien päästäkin.

Oppimista vai tiedonsiirtoa? Osa 3/3

Kritiikki ei vaadi luovuutta. Demagogi itsessään on surullinen ja tuhoisa hahmo, ellei hänellä ole esittää uusia rakenteita tai ajatuksia polttamiensa tilalle. Paskaa tulee yleensä viskoa ainoastaan pellon lannoitukseen. Saksanopintojen rakenteita ja sen opettajien ihmiskuvaa on helppo kritisoida, mutta keskustellessa aiheista vakavasti käy nopeasti ilmi, että vastaukset ongelmiin eivät ole helppoja. Saksan lehtoreiden ensisijainen tehtävä on opettaa filologiaa ja kääntämistä, ei murehtia opiskelijoiden mahdollisista tulevaisuuksista. Näille aineille on muutamia välttämättömän kriittisiä asiakokonaisuuksia, jotka opiskelijoiden täytyy osata kyetäkseen työskentelemään tieteen kentällä edes opintojensa ajan. 

Supistuvien määrärahojen edessä opettajakunta on pyrkinyt luomaa kurssimallin, jossa nämä asiat tulevat edes lyhyesti esille. "Turhempina" pidettyjä asioita on vastaavasti karsittu kovalla kädellä. Opiskelijoille tämä on valitettavasti tarkoittanut vuosien kielioppimamboa ja pitkästymistä turhan tiiviiksi suunnitelluilla luennoilla. Sen sijaan, että kysyttäisiin ”mitä tulee opettaa?”, olisi kysymys ”miten asiat olisi mahdollista tehdä halvemmin tai joustavammin?” tuonut mielestäni paljon hyödyllisempiä lopputuloksia. 

Kielikeskus tarjoaa englannin opiskeluun ALMS-kursseja, joiden periaatteena on yksilöllisesti opiskelijoiden tarpeisiin muodostettu opinto-ohjelma, jota opettajat tukevat tarpeen mukaan. Pääpaino on itsenäisellä työskentelyllä, vapaaehtoisella itsensä kehittämisellä, työpajoilla ja opiskelijoiden yhteistyöllä. Opintopisteet määräytyvät opiskelijan oman työmäärän ja tarpeiden mukaan. Näkisin kielikeskuksen mallissa paljon hyvää, jota myös pääaineet voisivat kopioida. Miksi yliopisto-opinnoissa ylipäätään on ”pakollisia” kursseja, joita kaikkien täytyy suorittaa huolimatta tavoitteista tai tarpeista? Erityisesti kielten opiskelijoiden tasoerot opintojen alussa ovat valtavia ja taitotasojen ääripäille yhteiset kurssit voivat tarjota vain turhautumista. Sen sijaan vapaammin toteutettu opinto-ohjelma, jota opettaja valvoo, voisi tehdä mahdolliseksi esimerkiksi lukupiirien ja opintoryhmien hyödyntämisen yliopisto-opiskelussa. Tasoerot voitaisiin huomioida paremmin ja opiskelijat saisivat edetä taidoissaan omassa vauhdissaan. Jos tietyt seikat ja tiedot ovat välttämättömiä aineen ymmärtämisen vuoksi, tulisi niiden oppimisen olla opiskelijasta lähtöisin, eikä tapahtua pakon edessä. Jos asia on kiinnostava ja välttämätön, tulisi osaamattomuuden muodostaa luonnollinen este opintojen edistymiselle byrokratian sijaan.

Verkko-opintomahdollisuuksien laajentaminen voisi olla hyvä keino laitokselle säästää tilavuokrissa ja lisätä tällöin esimerkiksi erikoistumisopintokurssien määrää. Tällä hetkellä opiskelijat pääsevät niin sanottuun todelliseen asiaan kiinni vasta maisterivaiheessa, mikä ei juuri lisää motivaatiota kandintutkinnossa. Jos syy syventävien, laajentavien ja erikoistavien kurssien panttaamiseen on epäily opiskelijoiden kielitaidon riittävyydestä, tulisi kielitaidon parantamisen olla opiskelijan itsensä vastuulla. Kaikki keinotekoiset esteet akateemisessa ympäristössä ovat anteeksiantamattomia.

Erityisesti kirjallisuus ja kulttuuriopintojen kohdalla, olisi verkko-opintojen ja etäkurssien muodossa mahdollisuus laajentaa laitoksemme aneemista tilaa. Filologian näkökulmasta tilanne Helsingin yliopistolla on tällä hetkellä armottomasti kielitieteeseen päin kallellaan. Tosiasiassa suurelle osalle kääntäjistä, opettajista ja asiantuntijoista on juuri kulttuurin tuntemus tärkeämpää kuin obskuurien syntaksiluokkien ulkoa muistaminen. Filologia ei tarkoita ainoastaan kielen rakenteiden tutkimusta, vaan siihen kuuluu olennaisesti myös kulttuurintutkimus ja kirjallisen perinteen ymmärrys. Uusien opintomuotojen avulla vika olisi mahdollista korjata. 

Ongelma saksanopiskelussa muodostuu myös pitkistä kursseista, jotka tarjoavat verrattain vähän opintopisteitä. Toisin sanottuna kielten opiskelija joutuu tekemään vuodessa enemmän töitä kuin juuri kukaan muu akateemikko. Tämä voi tietysti selittyä kielen oppimisen luonteella, mutta tämän työmäärän tulisi olla suhteessa tulevaisuuden työmahdollisuuksiin ja palkkaan. Ratkaisu tähän ongelmaan voisivat olla intensiivikurssit tai laajempien opintokokonaisuuksien jakaminen pienempiin kursseihin. Näin opiskelijat saavat enemmän vapautta suunnitella opintojensa edistymistä erityisesti ensimmäisien vuosien aikana. 

Akateemisen maailman suurin ongelma on se, että vasta valmistumisen jälkeen opiskelijalla annetaan mahdollisuus vaikuttaa itse tieteeseen ja osallistua tutkimusprojekteihin aktiivisesti. On ymmärrettävää, että tieteellisiä artikkeleita julkaisevat tahot eivät tahdo postiluukkujensa täyttyvän ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kynäilyistä, mutta tämän ei tulisi olla esteenä itse tieteen tekemiseen osallistumiselle.

Jos opiskelijat otettaisiin heti alusta asti mukaan projekteihin tai heille annettaisiin mahdollisuus suorittaa opintojaan esimerkiksi poikkitieteellisen tai yritysmaailman kanssa yhteistyössä tapahtuvien hankkeiden kautta, olisi opiskelijoilla paitsi enemmän edellytyksiä työllistyä opintojen jälkeen, myös huomattavasti enemmän motivaatiota jatkaa opinnoissaan loppuun asti. Tällöin nuori akateemikko tuntisi alusta asti olevansa mukana tekemässä jotain tärkeää, eikä vain lusivansa laitoksessa kunnes jokin epämääräinen taho sanoo hänen olevan valmis siirtymään eteenpäin elämässä. Yliopiston tulisi olla vaativa, mutta valmiuksia antava koulu, eikä liukuhihja & leimasin -periaatteella toimiva maisteritehdas. Työelämä ei todellisuudessa kaipaa valmistuneita ”asiantuntijoita” vaan dynaamisia ja luovia persoonallisuuksia, joilla on ennen kaikkea tuli perseensä alla tehdä maailmasta mielenkiintoisempi paikka.

Opiskelijajärjestö – konsensuksen airut individualismin kustannuksella

Lueskelin tässä eräänä iltana muun muassa virtuaalitodellisuuden tutkimuksesta tunnetun Jaron Lanierin ajatuksia internetkollektivismin ongelmista. En voinut olla yhtymättä miehen ajatuksiin monelta osin, sillä olen jo pitkään tuuminut nykyaikaisen, tiedon vapaaseen liikkuvuuteen ainakin teoriassa pohjautuvan internetidealismin varjopuolia. Yksinkertaistettuna voidaan sanoa, että Web 2.0 on lyhyessä ajassa muuttunut keskinkertaisuuden rämeeksi, jossa hyvät ja ainutlaatuiset ideat tai tuotokset vain harvoin saavat ansaitsemaansa huomiota. Ajatus siitä, että ihmiset pystyisivät kaikissa konteksteissa parempaan tai luovempaan ajatteluun kollektiivisesti, on jo historiansa aikana aiheuttanut lukuisia katastrofeja. Päinvastoin vanha sanonta ”joukossa tyhmyys tiiviistyy” ei luultavasti usein ole kaukana totuudesta. Ongelmia aiheuttaa erityisesti ihmisen perimään ja ajatusrakenteisiin juurtunut tribalismi, joukkomentaliteetti jossa yksilöt jaetaan ”meihin” ja ”heihin”, ja oman ryhmän oikeaoppisuutta ylläpidetään kirjoittamattomalla, mutta silti todellisella sääntöjen ja mielipiteiden kokoelmalla, jota vastaan hyökkäävä joko alistetaan tai karkotetaan yhteisöstä.

 

Opiskelijajärjestöjen toimintaan tämä ongelma vaikuttaa oleellisesti. Ainejärjestö on usein kokoelma aktiivisia opiskelijoita, joilla voi olla paljonkin tarjottavaa ympäristölleen. Ainejärjestöt rakentuvat tavallisesti virallisen hallituksen toiminnan ympärille, ja ne ovat periaatteessa organisaatioita, joissa hierarkia esiintyy vain paperilla. Käytäntö tekee järjestön sisäisestä toimimisesta usein kitkattomampaa ja joustavampaa, periaatteessa tehden tapahtumien järjestämisestä tai kokousten suunnittelusta helpompaa ja hauskempaa. On kuitenkin virhe ajatella, että näissä ryhmissä ei olisi sisäisiä valtarakenteita, jotka pahimmillaan tukahduttavat uudet ajatukset ennen kuin ne edes ehditään esittää. Sen sijaan juuri näiden rakenteiden epämääräisyys tekee niiden vastustamisesta mahdotonta.

Opiskelijajärjestö koostuu useimmiten vanhojen ja uusien opiskelijoiden muodostamasta joukkiosta, jonka yhteiset tavoitteet on kirjoitettu yhdistyksen sääntöihin. Kuka tahansa jäsen voi yleensä periaatteessa hakeutua hallitukseen mukaan, tai osallistua muuten päätöksentekoon ja toimintaan. Ehkä jopa kehittää omia ajatuksiaan toiminnasta, joille voi hakea järjestön tukea. Uusille hallitukseen tuleville opiskelijoille käy kuitenkin pian selväksi, että muutamien avainhenkilöiden – usein vanhempia opiskelijoita – mielissään järjestölle asettamat raamit ovat ne todelliset rajat, joissa uusia ajatuksia on mahdollista kokeilla. Valtaa eivät käytä tittelit, vaan persoonat ja erityisesti aktiivisimpien toimijoiden mielipiteillä on enemmän painoarvoa kuin esimerkiksi uusien jäsenten ajatuksilla. Itse ajatusten laadulla ei tässä yhtälössä ole niinkään väliä. 

Toinen näkymätön valtarakenne on yleinen kollektiivi. Koska opiskelijajärjestö on vapaaehtoisuuteen pohjautuva toiminnan muoto, on toiminta ainakin suurilta osin järjestettävä niin, että kaikilla on mukavaa. Ajatus siitä, että kaikkien kannattaa osallistua tapahtumien suunnitteluun, on kuitenkin pitkässä juoksussa murskaava persoonallisuudelle, luovuudelle ja uusille ideoille. Vaikka kollektiivi periaatteessa onkin hieno ympäristö testata ideoita, on lopputulos yleensä vesitetty versio alkuperäisestä ideasta, eikä kukaan joudu ottamaan sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta minkäänlaista vastuuta. ”Komitean suunnittelema” on vain harvoin positiivinen ilmaus. 

Ajatus kuten ”olisi siistiä jos tapahtuma X olisi toteutettu…” kohtaa ensimmäiseksi luultavasti myönnyttelyä. Pian seuraa kuitenkin yhdeltä tai usealta ryhmän jäseneltä tuleva epäily ”reunaehto Y tekee sen mahdottomaksi” tai vaihtoehtoisesti ”kuulostaa todella vaikealta toteuttaa”. Näiden keskusteluiden tarkoituksena ei siis ole vahvistaa tai parantaa ajatusta, saatikka keksiä tapa saada se onnistumaan, vaan yrittää keksiä se reunaehto, jonka takia vanhan mallin tai toimintamuodon toistaminen on parempi ehdotus. Jos kuitenkin onnistuu saamaan ajatuksen myytyä kriitikoille, voi olla lähes varma, että tukea projektiin on avainhenkilöiltä odotettavissa vain, jos kaikki innovointi on tehty jo valmiiksi. 

Opiskelijajärjestön tulee uudistua säännöllisesti ja ainoastaan uusien jäsenien aktiivinen mukaan ottaminen mahdollistaa kehittymisen. Hierarkiat ja vastuiden antaminen yksittäisille henkilöille ovat myös oleellinen osa mielenkiintoisten ja persoonallisten projektien onnistumisessa. Vain harvoin elämässä on tilaisuuksia, joissa on mahdollista työskennellä samassa elämäntilanteessa olevien ja vain hyvin lievästi lobotomoitujen tovereiden kanssa yhtä dynaamisessa ympäristössä. Voisimme saada vielä paljon nykyistä enemmänkin aikaiseksi, jos vain vaivautuisimme katselemaan ympärillemme kriittisesti.  Vastuu on kuitenkin myös yksittäisillä jäsenillä. Pitäkää kiinni omista persoonistanne!