Opiskelijapoliitikkoja ja Metsätalon kummituksia

Tuskin kenellekään on jäänyt huomaamatta, että oppiaineemme aloittavista opiskelijoista vain osa suorittaa kandidaatintutkinnon loppuun ja vielä harvempi sinnittelee maisteriksi asti.  Laitoksen henkilökunnan keskuudessa kysymys suuresta keskeyttäjien joukosta on herättänyt kummastusta ja keskustelua, mutta keskusteluun otetaan vain satunnaisesti mukaan tärkeimmät asiantuntijat: alanvaihtajat, ikuiset oikikseen hakijat, alisuorittajat ja muut Metsätalon salien kummitukset. Toisin sanottuna henkilökunta ei meillä juuri vaivaudu pohtimaan aineryhmän ongelmia tutkijankammioidensa ulkopuolella, saati huomioimaan opiskelijoiden näkökulmaa opintojen toteuttamiseen.

”Yliopisto tarjoaa opiskelijoille lukuisia vaikuttamisen kanavia ja palautejärjestelmiä”, kivahtaa ensimmäinen kriitikko. Tämä on totta. Olen itsekin muun muassa Nykykielten laitoksen opintoasiaintyöryhmässä keskustellut professoreiden kanssa palauteryhmien ongelmista ja opintouudistusten mutkista. Näiden keskusteluiden hyödyistä voi olla montaa mieltä, mutta kiistämätön fakta on, että moni muukin käy näitä keskusteluita. Yliopisto tarjoaa nuorelle opintopolitiikasta, järjestötoiminnasta ja yleisestä kissan ristimisestä kiinnostuneelle opiskelijalle paljon väyliä, jossa tämä tuleva kunnanvaltuustosalien torkkutuomari pääsee tuntemaan itsensä tärkeäksi ja ”vaikuttamaan ympäristöönsä”. 

Erityisesti uudet opiskelijat alkavat helposti tuntea huimausta järjestöjyyrien kertoessa toiminnastaan erilaisissa valtuustoissa, työryhmissä tai pullonpesijäpoppoissa. Jo toista vuotta räkä poskella yliopiston portaissa ravanneelle, enemmän tai vähemmän aktiivisesti touhussa mukana olleelle allekirjoittaneellekin näiden tahojen väliset suhteet ja merkitys on edelleen suuri arvoitus. Ei kuitenkaan tarvitse olla pahakaan byrokratiakriitikko tai teekutsuliikkeen intiaani ymmärtääkseen, että systeemi ei ehkä ole se kaikkein toimivin. Tosiasiassa yksittäisellä työryhmällä tai valiokunnalla on yhtä vähän valtaa ympäristöönsä kuin laboratoriohäkissä sätkivällä rotalla: valita voi korkeintaan ruokakupin ja virikkeeksi väsätyn vessapaperirullan väliltä.

Vaikka valtaa yksittäiselle toimijalle sattuisi epähuomiossa kertymäänkin, on vastuu toiminnasta helppo siirtää tuumimistiimi X:n työn tulokseksi. ”Tein mitä minulle suositeltiin” on edelleen yhtä suosittu argumentti nuorien opiskelijapoliitikkojen keskuudessa kuin se oli aikoinaan Nürnbergin tuomioistuimen edessä tärisevillä natseillakin. Tosiasiassa näihin pesteihin kuitenkin usein hakeutuu ihmisiä, joille oppiminen, uuden luominen ja tieteen tekeminen ovat pelkkiä sivuseikkoja. Sen sijaan opiskelijavaikuttaminen toimii narsismin ruokkimisen ja huonon itsetunnon purkamisen kanavana.

Tilanteen on pitkälti tehnyt nykyisen kaltaiseksi oppiaineiden kaventuva itsenäisyys ja laitoksen johdon vieraantuminen ongelmista, joihin opiskelijat Helsingin yliopistolla päivittäin törmäävät. Kunnollista vastavoimaa näille trendeille on kuitenkaan turhaa järjestöihin juurtuneista ikiopiskelijoista etsiä. Sen sijaan näkisin entistä tiiviimmän ja paremmin valmistellun aktiivisuuden ja edunvalvonnan jokaisen ainejärjestön ydintehtävänä sekä kehitysintressinä. Jos me pystymme yhdessä osoittamaan kritiikillä ja ehdotuksilla paremman tien, tulemme kiertämään suuren osan nykyisen yliopistobyrokratian labyrintistä. Mikäli keskitymme opiskelijoina vain bileiden järjestämiseen sekä humanistiklusterin verhojen valitsemiseen, tulemme pian huomaamaan olevamme kaulaamme myöten kusessa. Tämä ei tarkoita sitä, ettei yliopiston hallintoelimillä olisi merkitystä – päinvastoin on niihin hakeutuminen tulevaisuudessa entistäkin tärkeämpää.