Pelkureita, romaneja ja omenapuita

Alla oleva teksti on editoitu versio alkuperäisestä julkaisusta. Jälkeenpäin huomasin tekstiin jääneet punaviinin roiskahdukset ja kiihtyneen mielen syntaktiset lipsahdukset. Maailma menetti minussa hyvän maallikkosaarnaajan.

Epäilen, että esi-isiensä uroteoilla eniten retostelevat kansakunnat ja yksilöt ovat pelkureista pahimpia. Talvisodan hengestä väräjävällä äänellä itsenäisyyspäivinä paasaavat nationalismin ystävät eivät tunnu toistavan, tai toteuttavan, loistavaksi markkinoimaansa veteraanien perintöä – mistään kristillisen etiikan puolikkaasta puhumattakaan – vaan vaikuttavat yleensä olevan todellisessa elämässä sekä selkärangattomimpia, että pitkäveteisimpiä olentoja joita maa päällään kantaa. 

Lojuimme taannoin piknikillä Helsinkiläisessä Koffin puistossa. Tarkkailin lähellämme oleilevia romaneja. He keräilivät pulloja, kerjäsivät, aiheuttivat pahennusta ja lojuivat auringossa. Aluksi tunsin vastenmielisyyttä heitä kohtaan, mutta ajan myötä aloin nähdä heidät ihmisinä vikoineen ja ihailtavine piirteineen. Romanit ovat Euroopan köyhimpiä ihmisiä, jotka etsivät mahdollisuuksia rikkaammista maista, usein henkensäkin uhalla. 

Autoilla tuhansia kilometrejä kulkevat perheet elävät äärimmäisen epävakaata ja liikkuvaista elämää, jossa ainoa pysyvyys tulee suvusta ja perheestä. Perinteisen koulutuksen sijaan romaninuoret saavat nuoresta iästä asti oppitunteja sekä ihmisyyden, että katujen laeista. Vain ovelimmat pärjäävät. 

Suomalaiset ovat reagoineet näihin oman elämänsä todellisiis sankareihin ennalta-arvattavasti: heidät nähdään yksiulotteisesti kansakunnan kainalosta kuppaaviksi syöpäläisinä, jotka tulee laittaa kuriin tai lopettaa. Ihmisarvo myönnetään tässä maassa vain ahtaiden raamien sisällä eläville pikkuporvareille, jotka määkivien lammaslaumojen lailla seuraavat ihmisyyden poluista vain niitä kaikkein tallatuimpia. 

Romaneilla perhe on suojeleva, mutta myös tiettyyn muottiin pakottava kuori, joka soveltuu hyvin yhteen elämäntyyliin kaikkien muiden kustannuksella. Maailma tarjoaa nuorelle romanille vain vähän vaihtoehtoja. Suomalaisilla tätä tekosyytä ei kuitenkaan ole. Ikätovereideni keskuudessa yleinen raukkamaisuus ja kriittisyyden puute häiritsevätkin minua todella.

Helsingin kaupunginvaltuuston haisunäätien pakoreaktioina pursuavat rasistiset purskaukset ovat helpompia osoittaa, ja niitä on yksinkertaisempaa kritisoida, kuin usein jopa positiivisilla tavoilla ilmenevää nuorten kaksikymppisten raukkamaisuutta. Miten voin esimerkiksi sanoa, että vanhempiensa esimerkkejä ja mielipiteitä koulu-urallaan ja elämässään seuraavan nuoren käytös perustuu pelkoon, tai on millään lailla huono asia? En luultavasti sitä yritäkään. 

Tottelevaisiksi manipuloidut, tai hakatut, nuoret aikuiset ovat kuitenkin loukkaava ja masentava näky. Vanhempiensa varjossa kauppiksen käytävillä laahustavat pikeepaitaiset espoolaiset, saati ammattikouluun sosiaalisen paineen alla työnnetyt putkirassareiden kakarat, eivät usein pidä tilannettaan millään lailla ongelmallisena. He saattavat jopa usein kuvitella olevansa onnellisia, reppanat.

Minulle heidän kritiikittömyytensä ja ulkoa ohjatut argumenttinsa edustavat kuitenkin kuohittua potentiaalia. Terveelle kulttuurille omalaatuiset valinnat ovat kuin tuulenvire, joka pitää ilman raikkaana. Köyhäintalolla ja nälkäkuolemalla pelotellut nuoret eivät valitse urakseen sitä mikä heitä eniten kiinnostaa, vaan sen joka varmimmin tuo säännöllisen leivän. Tai pikemminkin on perinteisesti tuonut. 

Pelolla kastelu ei tuota hedelmää, ainoastaan ruostetta rattaisiin. Koulutus nähdään ainoastaan liukuhihnana, joka tuottaa muodollisen päteviä käsiä pyörittämään tehdasta, ainakin kunnes se muuttaa Kiinaan. Minun havaintojeni perusteella Suomi on edelleen kiinni agraariyhteiskunnassa ja on vasta hyväksynyt teollisen vallankumouksen periaatteet. Julkisessa keskustelussa ainoastaan Suomi Oy:n kansantaloudella on väliä, mutta firmaa ei suostuta tuomaan uudelle vuosituhannelle. Efekti muistuttaakin kompostilla rähisevien rakkikoirien tappelua viimeisistä lihanpalasista.

Dynaamisen ideoiden ja innovaatioiden yhteiskunta, nähdään lähinnä jonain asiantuntijoiden ininänä, jolla ei ole käytännön merkitystä tavalliselle ihmiselle. Kukaan ei enää oikeastaan tiedä edes mitä "tavallisella kansalaisella" tarkoitetaan. Tiedossa kuitenkin on, että uudet ideat ovat hyvinvointinsa lihottamalle, pelkonsa alle rusentuneelle suomalaiselle pikemminkin yksi uhka lisää, kuin mahdollisuus itsensä toteuttamiseen.
 
Miltei jokaisessa ihmisessä jollakin tapaa ilmenevä lahjakkuus on suurelle osalle poliitikkoja vain savuava  uhrisydän reaktiivisen pelkopolitiikan alttarilla. Tässä systeemissä ihmiset ovat vain osia koneeseen, joka sylkäisee lopulta loppuun kuluneen roskan, murhatun sielun, jolla ei ole muuta annettavaa yhteisölle kuin virtsan- ja kalmantuoksuista työtä lähihoitajille. 

Raameihin kitkatta asettuva ja sääntöjen mukaan tikittävä nuori aikuinen on yhteisössään usein kiitelty hahmo. Minulle hän edustaa kuitenkin ruostuvan ja narsistisen kansakunnan autoeroottisen asphyksaation kuolonkorinaa. Jos nuori aikuinen ei ravistele omenapuuhun mädäntyviä hedelmiä alas, kuka sen sitten tekee?