Näpit irti opintotuesta! 20.3.2013

Opintotuen puolesta - Typeryyttä vastaan

En ole varsinaisesti sitä tyyppiä joka juoksee mielenosoituksissa. Minusta ne ovat mielipiteen ilmauksina toki huomattavasti tehokkaampia kuin esimerkiksi tämänkaltaisten blogitekstien kirjoittelu, saati sitten sosiaalisessa mediassa itkeminen, mutta en pidä suurista väkijoukoista. Suurina joukkoina ihmiset ovat helposti johdateltavissa ja alistuvat helposti määkimään demagogisia yksinkertaisuuksia agitaattorin toimesta. 

Tänä keskiviikkona kuitenkin liityin elämäni ensimmäiseen mielenosoitukseen tuhansien muiden opiskelijoiden rinnalla. Aleksanterin torilta alkanut kylttikulkue jatkui Eduskuntatalon eteen, jossa joukko eri puolueiden edustajia kertoi kannoistaan niin sanotun opintotukiuudistuksen suhteen. Kaiken kaikkiaan pidin poliitikkojen esiintymistä lähinnä häpeällisenä.

Erityisen huono esitys saatiin Kokoomuksen ja Perussuomalaisten edustajilta, joiden kiertely ja tilanteen käyttäminen puolueensa nokitteluun tuntui suorastaan halvalta. En yleisestikään pidä edellä mainituista puolueista, mutta yleensä heidän retoriikassaan on sentään jonkinlaista tilannesidonnaisuutta. Perussuomalaisten tavoite tuntuu heidän edustajansa puheiden perusteella olevan hallituksen kaataminen ennen vaaleja millä hinnalla tahansa. En edelleenkään ymmärrä, miksi kukaan äänestää kyseistä umpimielisten sosiopaattien kerääntymää.

Mielenosoitus sujui kuitenkin alusta loppuun rauhallisesti ja pian puolueiden tyhjältä tuntuvien lupausten jälkeen tuhannet opiskelijat hälvenivät Helsingin aurinkoiseen iltapäivään. Olen kuullut arvioita noin 5 000 osallistujasta, mutta määrä vaikutti ainakin kulkueen aikana huomattavasti suuremmalta. Kokemuksena meidän pieni kävelyretkemme oli hyvin raitistava. Taidan osallistua mielenosoituksiin jatkossa aktiivisemmin.

Miksi opintuki on säilytettävä nykyisenkaltaisena ja miksi se tarvitsee parannuksia?

Aina välillä tiukkoina taloudellisina aikoina virkamiehet ja päättäjät alkavat etsimään ihmelääkkeitä ongelmiin. Opiskelijat ovat hyvin usein ryhmä, jolle paitsi ladotaan kohtuuttomia odotuksia, myös lyödään pahiten erillaisin leikkauksin ja kiristyksin. Ajatus työurien pidentämisestä opintoja nopeuttamalla on pohjimmiltaan hyvä. Ei ole kenenkään etu, jos opinnot venyvät loputtomasti. Tämä ei kuitenkaan tapahdu köyhdyttämällä kokonainen kansanosa ja pakottamalla heidät työskentelemään täysipäiväisesti opintojen ohessa. Erityisesti Helsingissä pelkkä asumisen hinta pakottaa jo nyt opiskelijat erilaisiin osa-aikatöihin, jotka pahimmillaan vaikeuttavat opiskelun aikautauluja. Valmistumista pienikin työskentely jarruttaa merkittävästi, sillä jopa huonon työn edut tuntuvat luksukselta opiskelijaelämän rinnalla. Tämä tosiasia vaikuttaa olevan todella monelta päättäjältä kateissa - täysipäiväisesti pystyy opiskelemaan pelkän opintotuen varassa vain, jos on valmis asumaan pahvilaatikossa ja kuolemaan nälkään niin tehdessään. Muuhun pelkät tuet eivät riitä.

Tällä hetkellä paine työurien pidentämiseen kohdistuu opiskelijoihin, sillä ryhmä on ääniä kalastaville poliitikoille huomattavasti lempeämpi kuin suuret ikäluokat. Eläkeiän nostaminen edes muutamalla vuodella on itkevien massojen edessä poliittinen umpikuja. Opiskelijat ovat heille paljon helpompi uhri; Lauma nuoria, jotka on mahdollista käsitellä suurena kasvottomana ryhmänä, sen sijaan että mietittäisiin päätösten käytännön seurauksia usein kurjuudessa eläville nuorille ihmisille. 

Yksinkertaistettuna juttu on näin: Jos minut pakotetaan tukien leikkauksien takia työskentelemään täyspäiväisesti opintojen ohessa, valmistumiseni tulee lykkääntymään vuosilla. Jos sen sijaan jatkuvien rahahuolien sijaan saisin keskittyä touhuamaan opinnoissani, ja päättäjät yliopistolla ja valtion huipulla sitoutuisivat auttamaan ja tukemaan prosessia - esimerkiksi tutkintorakenteita selkeyttämällä ja kesäkursseja järjestämällä - pystyn mahdollisesti valmistumaan tavoiteajassa tai sitä ennen. Ajatus siitä, että minun vähien rahojeni vieminen tai entistä suurempi velkaantumiseni helpottaisi opiskeluani on täysin absurdi. 

Oikeistolainen ajatus ihmisten kannustamisesta tuntuu muuten hyvin paljon samalta kuin nälkäkuolemalla kiristäminen, mutta on varmasti semanttisesti täysin eri asia.

Toivon, että mielenosoituksella näytimme puoleiden edustajille ainakin opiskelijoiden olevan tosissaan asiansa kanssa. Kyseessä on merkittävä tulevaisuuden äänestäjäryhmä, joka maksaa työllään eläkkeet jo lähitulevaisuudessa. Voin ainakin omasta puolestani sanoa, että jos huomisen kehysriihen päätökset syöksevät minut entistä suurempaan kurjuuteen, tulen varmasti muistamaan ketkä asiasta vastasivat vielä vuosien päästäkin.

Opiskelijapoliitikkoja ja Metsätalon kummituksia

Tuskin kenellekään on jäänyt huomaamatta, että oppiaineemme aloittavista opiskelijoista vain osa suorittaa kandidaatintutkinnon loppuun ja vielä harvempi sinnittelee maisteriksi asti.  Laitoksen henkilökunnan keskuudessa kysymys suuresta keskeyttäjien joukosta on herättänyt kummastusta ja keskustelua, mutta keskusteluun otetaan vain satunnaisesti mukaan tärkeimmät asiantuntijat: alanvaihtajat, ikuiset oikikseen hakijat, alisuorittajat ja muut Metsätalon salien kummitukset. Toisin sanottuna henkilökunta ei meillä juuri vaivaudu pohtimaan aineryhmän ongelmia tutkijankammioidensa ulkopuolella, saati huomioimaan opiskelijoiden näkökulmaa opintojen toteuttamiseen.

”Yliopisto tarjoaa opiskelijoille lukuisia vaikuttamisen kanavia ja palautejärjestelmiä”, kivahtaa ensimmäinen kriitikko. Tämä on totta. Olen itsekin muun muassa Nykykielten laitoksen opintoasiaintyöryhmässä keskustellut professoreiden kanssa palauteryhmien ongelmista ja opintouudistusten mutkista. Näiden keskusteluiden hyödyistä voi olla montaa mieltä, mutta kiistämätön fakta on, että moni muukin käy näitä keskusteluita. Yliopisto tarjoaa nuorelle opintopolitiikasta, järjestötoiminnasta ja yleisestä kissan ristimisestä kiinnostuneelle opiskelijalle paljon väyliä, jossa tämä tuleva kunnanvaltuustosalien torkkutuomari pääsee tuntemaan itsensä tärkeäksi ja ”vaikuttamaan ympäristöönsä”. 

Erityisesti uudet opiskelijat alkavat helposti tuntea huimausta järjestöjyyrien kertoessa toiminnastaan erilaisissa valtuustoissa, työryhmissä tai pullonpesijäpoppoissa. Jo toista vuotta räkä poskella yliopiston portaissa ravanneelle, enemmän tai vähemmän aktiivisesti touhussa mukana olleelle allekirjoittaneellekin näiden tahojen väliset suhteet ja merkitys on edelleen suuri arvoitus. Ei kuitenkaan tarvitse olla pahakaan byrokratiakriitikko tai teekutsuliikkeen intiaani ymmärtääkseen, että systeemi ei ehkä ole se kaikkein toimivin. Tosiasiassa yksittäisellä työryhmällä tai valiokunnalla on yhtä vähän valtaa ympäristöönsä kuin laboratoriohäkissä sätkivällä rotalla: valita voi korkeintaan ruokakupin ja virikkeeksi väsätyn vessapaperirullan väliltä.

Vaikka valtaa yksittäiselle toimijalle sattuisi epähuomiossa kertymäänkin, on vastuu toiminnasta helppo siirtää tuumimistiimi X:n työn tulokseksi. ”Tein mitä minulle suositeltiin” on edelleen yhtä suosittu argumentti nuorien opiskelijapoliitikkojen keskuudessa kuin se oli aikoinaan Nürnbergin tuomioistuimen edessä tärisevillä natseillakin. Tosiasiassa näihin pesteihin kuitenkin usein hakeutuu ihmisiä, joille oppiminen, uuden luominen ja tieteen tekeminen ovat pelkkiä sivuseikkoja. Sen sijaan opiskelijavaikuttaminen toimii narsismin ruokkimisen ja huonon itsetunnon purkamisen kanavana.

Tilanteen on pitkälti tehnyt nykyisen kaltaiseksi oppiaineiden kaventuva itsenäisyys ja laitoksen johdon vieraantuminen ongelmista, joihin opiskelijat Helsingin yliopistolla päivittäin törmäävät. Kunnollista vastavoimaa näille trendeille on kuitenkaan turhaa järjestöihin juurtuneista ikiopiskelijoista etsiä. Sen sijaan näkisin entistä tiiviimmän ja paremmin valmistellun aktiivisuuden ja edunvalvonnan jokaisen ainejärjestön ydintehtävänä sekä kehitysintressinä. Jos me pystymme yhdessä osoittamaan kritiikillä ja ehdotuksilla paremman tien, tulemme kiertämään suuren osan nykyisen yliopistobyrokratian labyrintistä. Mikäli keskitymme opiskelijoina vain bileiden järjestämiseen sekä humanistiklusterin verhojen valitsemiseen, tulemme pian huomaamaan olevamme kaulaamme myöten kusessa. Tämä ei tarkoita sitä, ettei yliopiston hallintoelimillä olisi merkitystä – päinvastoin on niihin hakeutuminen tulevaisuudessa entistäkin tärkeämpää.