Oppimista vai tiedonsiirtoa? Osa 3/3

Kritiikki ei vaadi luovuutta. Demagogi itsessään on surullinen ja tuhoisa hahmo, ellei hänellä ole esittää uusia rakenteita tai ajatuksia polttamiensa tilalle. Paskaa tulee yleensä viskoa ainoastaan pellon lannoitukseen. Saksanopintojen rakenteita ja sen opettajien ihmiskuvaa on helppo kritisoida, mutta keskustellessa aiheista vakavasti käy nopeasti ilmi, että vastaukset ongelmiin eivät ole helppoja. Saksan lehtoreiden ensisijainen tehtävä on opettaa filologiaa ja kääntämistä, ei murehtia opiskelijoiden mahdollisista tulevaisuuksista. Näille aineille on muutamia välttämättömän kriittisiä asiakokonaisuuksia, jotka opiskelijoiden täytyy osata kyetäkseen työskentelemään tieteen kentällä edes opintojensa ajan. 

Supistuvien määrärahojen edessä opettajakunta on pyrkinyt luomaa kurssimallin, jossa nämä asiat tulevat edes lyhyesti esille. "Turhempina" pidettyjä asioita on vastaavasti karsittu kovalla kädellä. Opiskelijoille tämä on valitettavasti tarkoittanut vuosien kielioppimamboa ja pitkästymistä turhan tiiviiksi suunnitelluilla luennoilla. Sen sijaan, että kysyttäisiin ”mitä tulee opettaa?”, olisi kysymys ”miten asiat olisi mahdollista tehdä halvemmin tai joustavammin?” tuonut mielestäni paljon hyödyllisempiä lopputuloksia. 

Kielikeskus tarjoaa englannin opiskeluun ALMS-kursseja, joiden periaatteena on yksilöllisesti opiskelijoiden tarpeisiin muodostettu opinto-ohjelma, jota opettajat tukevat tarpeen mukaan. Pääpaino on itsenäisellä työskentelyllä, vapaaehtoisella itsensä kehittämisellä, työpajoilla ja opiskelijoiden yhteistyöllä. Opintopisteet määräytyvät opiskelijan oman työmäärän ja tarpeiden mukaan. Näkisin kielikeskuksen mallissa paljon hyvää, jota myös pääaineet voisivat kopioida. Miksi yliopisto-opinnoissa ylipäätään on ”pakollisia” kursseja, joita kaikkien täytyy suorittaa huolimatta tavoitteista tai tarpeista? Erityisesti kielten opiskelijoiden tasoerot opintojen alussa ovat valtavia ja taitotasojen ääripäille yhteiset kurssit voivat tarjota vain turhautumista. Sen sijaan vapaammin toteutettu opinto-ohjelma, jota opettaja valvoo, voisi tehdä mahdolliseksi esimerkiksi lukupiirien ja opintoryhmien hyödyntämisen yliopisto-opiskelussa. Tasoerot voitaisiin huomioida paremmin ja opiskelijat saisivat edetä taidoissaan omassa vauhdissaan. Jos tietyt seikat ja tiedot ovat välttämättömiä aineen ymmärtämisen vuoksi, tulisi niiden oppimisen olla opiskelijasta lähtöisin, eikä tapahtua pakon edessä. Jos asia on kiinnostava ja välttämätön, tulisi osaamattomuuden muodostaa luonnollinen este opintojen edistymiselle byrokratian sijaan.

Verkko-opintomahdollisuuksien laajentaminen voisi olla hyvä keino laitokselle säästää tilavuokrissa ja lisätä tällöin esimerkiksi erikoistumisopintokurssien määrää. Tällä hetkellä opiskelijat pääsevät niin sanottuun todelliseen asiaan kiinni vasta maisterivaiheessa, mikä ei juuri lisää motivaatiota kandintutkinnossa. Jos syy syventävien, laajentavien ja erikoistavien kurssien panttaamiseen on epäily opiskelijoiden kielitaidon riittävyydestä, tulisi kielitaidon parantamisen olla opiskelijan itsensä vastuulla. Kaikki keinotekoiset esteet akateemisessa ympäristössä ovat anteeksiantamattomia.

Erityisesti kirjallisuus ja kulttuuriopintojen kohdalla, olisi verkko-opintojen ja etäkurssien muodossa mahdollisuus laajentaa laitoksemme aneemista tilaa. Filologian näkökulmasta tilanne Helsingin yliopistolla on tällä hetkellä armottomasti kielitieteeseen päin kallellaan. Tosiasiassa suurelle osalle kääntäjistä, opettajista ja asiantuntijoista on juuri kulttuurin tuntemus tärkeämpää kuin obskuurien syntaksiluokkien ulkoa muistaminen. Filologia ei tarkoita ainoastaan kielen rakenteiden tutkimusta, vaan siihen kuuluu olennaisesti myös kulttuurintutkimus ja kirjallisen perinteen ymmärrys. Uusien opintomuotojen avulla vika olisi mahdollista korjata. 

Ongelma saksanopiskelussa muodostuu myös pitkistä kursseista, jotka tarjoavat verrattain vähän opintopisteitä. Toisin sanottuna kielten opiskelija joutuu tekemään vuodessa enemmän töitä kuin juuri kukaan muu akateemikko. Tämä voi tietysti selittyä kielen oppimisen luonteella, mutta tämän työmäärän tulisi olla suhteessa tulevaisuuden työmahdollisuuksiin ja palkkaan. Ratkaisu tähän ongelmaan voisivat olla intensiivikurssit tai laajempien opintokokonaisuuksien jakaminen pienempiin kursseihin. Näin opiskelijat saavat enemmän vapautta suunnitella opintojensa edistymistä erityisesti ensimmäisien vuosien aikana. 

Akateemisen maailman suurin ongelma on se, että vasta valmistumisen jälkeen opiskelijalla annetaan mahdollisuus vaikuttaa itse tieteeseen ja osallistua tutkimusprojekteihin aktiivisesti. On ymmärrettävää, että tieteellisiä artikkeleita julkaisevat tahot eivät tahdo postiluukkujensa täyttyvän ensimmäisen vuoden opiskelijoiden kynäilyistä, mutta tämän ei tulisi olla esteenä itse tieteen tekemiseen osallistumiselle.

Jos opiskelijat otettaisiin heti alusta asti mukaan projekteihin tai heille annettaisiin mahdollisuus suorittaa opintojaan esimerkiksi poikkitieteellisen tai yritysmaailman kanssa yhteistyössä tapahtuvien hankkeiden kautta, olisi opiskelijoilla paitsi enemmän edellytyksiä työllistyä opintojen jälkeen, myös huomattavasti enemmän motivaatiota jatkaa opinnoissaan loppuun asti. Tällöin nuori akateemikko tuntisi alusta asti olevansa mukana tekemässä jotain tärkeää, eikä vain lusivansa laitoksessa kunnes jokin epämääräinen taho sanoo hänen olevan valmis siirtymään eteenpäin elämässä. Yliopiston tulisi olla vaativa, mutta valmiuksia antava koulu, eikä liukuhihja & leimasin -periaatteella toimiva maisteritehdas. Työelämä ei todellisuudessa kaipaa valmistuneita ”asiantuntijoita” vaan dynaamisia ja luovia persoonallisuuksia, joilla on ennen kaikkea tuli perseensä alla tehdä maailmasta mielenkiintoisempi paikka.

Oppimista vai tiedonsiirtoa? osa 2/3

Saksan opinnot Helsingin yliopistossa on käytännössä suunniteltu opiskelijoille jotka asuvat kotona, kykenevät elämään opintotuilla, tietävät tulevaisuudessa haluavansa joko opettajiksi, tutkijoiksi tai kääntäjiksi ja ovat ottaneet tavoitteekseen juuri tavoiteajassa valmistumisen. Nopeamman tai hitaamman opiskeluajan ystäville on rakkaalla opettajakunnallamme tarjota useita haisevia yllätyksiä. Pakollisen läsnäolon vaativat kurssit lähtevät puhtaasti siitä ajatuksesta, että luokkaympäristö on kaikille automaattisesti paras oppimisympäristö. Tätä perustellaan meillä lähes aina sillä, että ”kielten opetus nyt vaan vaatii lähikontaktin”.

Tähän väitteeseen voi vastata ainakin seuraavilla kritiikeillä:

 

1) Tuntiopetuksessa toteutus palvelee visuaalisia ja auditiivisia oppijoita kinestikkojen ja muiden oppijatyyppien kustannuksella

2) Tuntien kesto on ylhäältä päin saneltu, eikä sillä ole mitään tekemistä opiskelijoiden keskittymisen tai optimaalisen työskentelyn kannalta

3) Pakollinen läsnäolo ei tarkoita pakollista läsnäoloa, vaan pakollista paikallaoloa

4) Koska pakollisista opinnoista suurin osa sisältää vaatimuksen pakollisesta läsnäolosta tunneilla, tarkoittaa se sitä, että yliopisto antaa opiskelu ja valmistumismahdollisuuden ainoastaan oppilaille, jotka: asuvat kotona, tulevat toimeen opintotuella, ovat perheettömiä ja valmiita tulemaan tunneilla sairaana tai väsyneenä

5) Yliopiston lehtorien maine huonoina opettajina ei ole tuulesta temmattua, seikka joka voi vaikuttaa jopa haitallisesti oppilaiden oppimisprosessiin ja motivaatioon

6) Kurssirakenne ei anna mahdollisuutta opintojen joustavaan suunnitteluun ja suorittamiseen

7) Annettu tieto ei ole opittua tietoa. 

Erityisesti kohta seitsemän on mielestäni tärkeä. Kysymys on ennen muuta siitä, onko yliopiston tehtävä pinnallinen tiedon siirtämien luennoitsijoilta oppilaille ja työajan valvonta, vai oppimisen ja itsensä kehittämisen työkalujen jakaminen, joiden käyttämisestä opiskelijoilla on itsellään vastuu? Onko yliopiston tehtävä opettaa rajoja vai antaa materiaalia uneksimiseen? Ennen kaikkea kysymys on siitä, onko yliopistolehtoreiden tehtävä valmistaa tutkijaklooneja ilman omaa persoonallisuutta vai tukea yksilöllistä kehitystä, joka voi johtaa hyvinkin epä-akateemisiin lopputulemiin.

Minua yllättää yhä uudestaan erityisesti vanhempien lehtoreiden ja professoreiden suorannainen vihamielisyys uusia opiskelumuotoja ja yksilöllistä opintojen suunnittelua kohtaan. Ymmärrän toki, että heille vanhat käytännöt ovat ne, joiden kanssa he itse joutuivat tulemaan toimeen ja jotka he parhaiten tuntevat. Kuitenkin vanhoissa menetelmissä pitäytyminen, vain periaatteen vuoksi on lehtoreilta vastuutonta ja suorastaan vaarallista. He eivät itsepäisyydellään vaaranna ainoastaan yksittäisten opiskelijoiden urapolun, vaan myös romuttavat oman aineensa olemassaolon perusteita. Miksi kenenkään pitäisi opiskella ainetta, josta ei ole mitään käytännön hyötyä tai jonka opetus ei kannusta opiskelijoita ajattelemaan omalaatuisesti ja ottamaan vakaa ote omasta elämästään? 

Pakollisen läsnäolon kurssit sitovat saksan aineryhmässä opiskelijat vuosiksi pulpettiin. Tänä aikana monen sivuaineen suorittaminen on heille mahdotonta aikatauluristiriitojen vuoksi ja esimerkiksi puolipäiväharjoittelu yrityksissä tai kouluissa on silkka mahdottomuus. Toisin sanottuna kurssien suorittaminen rampauttaa kehittymisen tulevana ammattilaisena ja antaa usein tilalle hätäisesti kasattua kielioppiosaamista, josta ei arkipäiväisessä kommunikaatiossa lainkaan hyötyä. Kurssit on kasattu epämääräisen tärkeiden asioiden listan mukaan ja määrärahojen sekä opintouudistusten ravistuksessa niitä on karsittu ja puristettu kasaan niin, että vuosien ajan keskimääräinen saksanopiskelija käyttää viikosta monta tuntia yrittäen perehtyä omituisiin tietokokonaisuuksiin, josta hänelle tuskin on edes tulevien tutkimushaasteiden kannalta hyötyä.